Hassen päiväkirja ♥

Vihdoin oli se päivä. Se, jota olin koko 25-vuoden elämäni ajan odottanut. Se, josta useimmat vain haaveilivat. Miksei tämä ollut tapahtunut jo aiemmin? Noh, äiti oli hannannut hanketta vastaan koko lapsuuteni - ehkä han ajatteli, ettei tietoni ja taitoni silloin vielä riittäneet. Pääasia, että se kuitenkin tapahtui ennenpitkään.

Meidän pihalle oli rakentunut talli.

Tai eihän se mun piha enää ollut, mä olin muuttanut jo muutama vuosi sitten toiselle puolelle Espoota. Mutta se oli mun lapsuudenkodin pihassa, eli omasta mielestäni minulla oli oikeus kutsua sitä omakseni. Rakennusfirmalla oli aikataulut paukkuneet useampaan otteeseen ja ne maksoikin meille nyt kovaa viivästyskorkoa möhläilyistään. Ne oli pientä viikkorahaa siihen verrattuna, mitä meillä oli jo muutenkin.

Maneesi valmistuisi ensi kuussa (ellei senkin rakennusfirma sössisi nyt jotain). Pihalla oli kuitenkin tallin lisäksi hyväpohjainen ulkokenttä, jolla mentäisiin siihen asti.

Kahden trailerin kanssa lähdettiin ajamaan vanhalta tallilta, ensimmäisessä Hasse ja toisessa Roo ja Pahvi. Mä ajoin kahden hevosen vetokompleksia, äiti pienempää yhdistelmää. Iskää ei kiinnostanut. Se oli jäänyt kotiin eikä edes tarjonnut apuaan. Ei sitä koskaan ollut kiinnostanut mikään hevosiin liittyvä. Tässäkin talliyrityksessämme isää kiinnosti vain sen tuotot. Hyvin me äidin kanssa pärjättiin, vaikka tällaisinä päivinä sitä toivoisi omistavansa poikaystävän. Kolmen hevosen tarvikkeet ja etenkin erikoisrehut painoivat kuin synti.

Se tunne, kun avasi ensimmäisen kerran oman tallin oven.

Sitä ei voi edes selittää. Mä olin niin onnellinen.

Hevoset jäivät tutustumaan uusiin karsinoihinsa sillä aikaa kun me raahattiin tavarat talliin. Mikä vapaus olikaan heittää tavarat minne halusi - kukaan ei valittaisi kaviokoukun olevan väärällä hyllyllä, tai että suoja oli jäänyt keskelle käytävää. Mä olisin se, joka voisi valittaa muille. Toistaiseksi meillä ei kyllä yksityisiä hevosia ollut ja vaikka eilen jo oltiin laitettu tallipaikkailmoitus nettiin, ei kukaan ollut soitellut. Ainut syy siihen oli oltava hinta. Mutta kuka hullu vuokraisi karsinoita halvemmalla Espoosta, jonne on julkiset liikenneyhteydet ja tallista jossa on tällaiset puitteet?! Ehkä ne yksärien omistajat vielä heräilisivät.

Loppupäiväksi Hasse ja kumppanit pääsivät vielä muutamaksi tunniksi ulos. Pahvi ei ollut muutosta moksiskaan, Roo vinkui ja röhisi kuin pieni porsas ja Hasse-makarooni ravasi tarhaansa edestakaisin etsien vanhoja tuttuja ystäviään, jotka nyt jäivät edelliselle tallille.

Tästä se nyt alkaisi.

Kahdesta hevosesta huolehtiminen, itsestä huolehtiminen, töissäkäyminen ja ylipäätään kiireinen elämä oli hyvin stressaavaa. Kakskytäneljä tuntia vuorokaudessa ei tuntunut riittävän mihinkään, vaikka nykyään tilannetta helpotti kuitenkin se, ettei enää ollut Pahvia huolehdittavana. Äiti oli löytänyt Pahville ylläpitäjän, nuoren koulupainottesen Miian, jonka olin itseasiassa joskus jossain kisoissa nähnyt. Varmaan samoissa luokissa kilpailukin, tiedä häntä. Miia vaikutti tosi mukavalta, sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa voisi tulla hyvin toimeenkin. Siitä huokui samanlainen kunnianhimoinen kilpailijaluonne kuin mulla oli ja Miia tuntui suhtautuvan tähän hommaan tosissaan.

WhatsApp
Sandra [3:58 PM] Maastoon joku päivä?
Miia [4:05 PM] Joo ehdottomasti! Vaik viikonloppuna kun on luvattu vähän aurinkooki.
Sandra [4:06 PM] Hyvä nähään viimeistää sitten!

Valoa piisasi jo näin maaliskuussa pitkälle iltapäivään, joten tallille tullessani neljän pintaan olisi tarvinnut vielä aurinkolaseja kaiken sen lumesta hohtavan kirkkauden vuoksi. Kenttä näytti ohimennen aika hyvältä kun siinä oli nyt useampi ratsukko jo ratsastanut, eikä siellä enää pitänyt tarpoa tietään eteenpäin. Eikä se ollut enää edes kauhean liukkaan näköinen. Roolla oli tänään kävelypäivä ja äiti oli sen kävelyttänyt jo aamulla, joten ratsastaisin tänään vain Hassen. Ennen sen hakua tarhasta kävin kuitenkin asettelemassa kentälle muutamat puomit ja kavaletit - tänään tehtäisiin vähän kavalettjumppaa!

Juuri kun olin asetellut puomin viimeiseen kavalettiin, Moona käveli kentälle torinhevostammansa kanssa.
"Voidaaks mekin käyttää noita?" hän kysyi ystävällisesti.

Miten sen contour pysyi noin hyvänä tallillakin?
Ja miksei mulle sopinu lävistykset??

"Joo toki" havahduin ja suin omia hiuksiani vähän parempaan jamaan. "Mä tuun kohta Hassella tähän kans."

***

Hasse tuntui aina sekoavan nähdessään esteet ja kulki taas niin säpäkkänä kuin olla ja voi. Vähänkin jos jomman kumman puolen avuista oli voimakkaammat kuin toisen, se alkoi kulkea etu- tai takaosaedellä ja vaihteli asetustakn pienestäkin virheestä. Onneksi se ei kuitenkaan koskaan suuttunut, se ei hyppinyt pystyyn tai pukitellut. Nytkin se vain oli lähteä lapasesta aina kun tilaisuus tuli.

Hyvin se kuitenkin nosteli jalkojaan puomeilla ja kavaleteilla, jotka se pystyi ylittämään ponnistamatta yhtään.

Loppuverryttelyjen jälkeen seurasin poistuvaa Moonaa ja Nallea talliin, jossa Moona kiinnitti Nallen käytävälle Hassen karsinan eteen. Olin yleensä tosi laiska tutustumaan uusiin ihmisiin - se oli oikeasti aika raskasta. Kysellä toisesta, olla kiinnostunut... Nyt olin kuitenkin sellaisessa vireessä, että voisi jotain jutellakin kun tuossa vieressä kuitenkin olivat.

Harjasin Hassen selkää ja punnitsin mielessäni hyvää aloituskysymystä.

Moona kuitenkin yllätti tilanteen avaamalla itse keskustelun. "Onks Roo ja Hasse ollu sulla kauan?"

Iloitsin mielessäni siitä, ettei minun tarvinnut käyttää surkeita keskustelunavauksiani. "Öö joo, Hasse on ollu mulla nyt kolme vuotta ja Roo tuli vasta noin kuukaus sitten"
"Aiotsä kisaa sil?" Moona jatkoi ja nosti Nallen selästä pois satulan. Satulan alta paljastui iso hikiläntti, josta tein johtopäätöksen, että Nalle oli ilmeisesti ollut aika kevyellä käytöllä. Tai sitten se oli tuo lämpenevä sää ja paksu talvikarva.
"Ainakin esteitä kun se tykkää hyppäämisestä niin paljon. Mut ehkä kouluuki, Rool on nimittäin aika hyvät liikkeet mitä nyt irtojuoksuttaessa on nähny" vastasin. "Mites sä, millanen historia teil on Nallen kaa - olihan se Nalle?"
"Joo Nalle se on."
"Meinaan sanoo sitä aina Ramonaks kun sen ovessa lukee niin."
"Ei se haittaa."

Sinä aikana kun hoidin Hassen pois ratsastuksen jäljiltä Moona ehti kertoa varmaan koko hevoshistoriansa ja kaikki mitä Nallesta tiesi. Hän ei ollut omistanut Nallea kovin pitkään ja suunnitelmat Nallen suhteen olivat vielä avoinna. Aika näyttäisi, olisiko heistä kilpakentillekin.

Moona tosiaan vaikutti mukavalta. Olin yllättynyt. Ja ylpeä itsestäni, kun olin saanut tutustuttua uuteen ihmiseen. Ei se nyt niin vaikeaa ollut. Toisaalta tämä oli ensimmäinen ihminen taas vuosiin jonka kanssa oli keskustellut tutustumisen ilosta, ja näitä uusia tallilaisia olisi vielä liuta (plus heidän vuokraajat, hoitajat, kisahoitajat, äidit, isät, mummot... Ketä nyt mukana aina pyörisikin). Jossain vaiheessa voisi hymy hyytyä.